110
kykene saamaan riittävää käsitystä edes omasta sielustaan. Lisäksi tulee vielä se paha seikka, että tämän sielutieteilijän oma sielu on tavallisesti yksipuoliseksi kehittynyt (joskin mietiskelyurheilunsa alalla sangen korkealle kehittynyt!) korkeimmanrotuisen sivistysihmisen sielu, siis pitkän sukuhistoriallisen kehityssarjan, viimeinen pääteosa, jonka oikeaksi ymmärtämiseksi tulee ehdottomasti tuntea sen monet vanhemmat ja alemmat edeltäjät. Siinä selitys, miksi suurin osa valtavan laajaa sielutieteellistä kirjallisuutta nykyään on arvotonta hylkypaperia. ltsehavainnollinen tutkimustapa on kyllä mitä arvokkain Ja vallan välttämätöntä sieluntutkimukselle, mutta se tarvitsee ehdottomasti avukseen ja täydennyksekseen muIta tutkimustapoja.
Täsmällinen sielutiede. Kuta runsaammin 19:nnen vuosisadan kuluessa inhimillisen tiedonpuun eri haarat ovat kehittyneet, kuta enemmän eri tieteiden erilaiset tutkimustavat ovat täydellisentyneet, sitä voimakkaammaksi on tullut pyrkimys, muodostaa ne eksaktisiksi, täsmällisiksi, s. o. tutkia niiden piiriin kuuluvat ilmiöt kokemusperäisesti mahdollisimman tarkkaan ja ilmaista tutkimuksista johtuvat lait mahdollisimman täsmällisesti, mikäli se käy päinsä, matemaattisesti, s. o. suuretieteellisten lauselmien muodossa. Viimeksi mainittu on kuitenkin mahdollista vain pieneen inhimillisen tiedon osaan, etupäässä niihin tieteisiin nähden, joiden alalla pääasiallisesti on kysymys mitattavista suureista: ensi sijassa matematiikkaan (suuretieteeseen), sitte tähtitieteeseen, mekaniikkaan (liikeoppiin), yleensä fysiikan ja kemian suureen osaan nähden. Näitä tieteitä nimitetäänkin senvuoksi eksaktisiksi, täsmällisiksi tieteiksi sanan ahtaammassa merkityksessä. Sitävastoin ei ole