260
kuin on sen loppuakaan. Kuten maailmankaikkeus on ääretön, niin pysyy se myöskin ikuisesti liikkeessä; lakkaamatta muuttuu toimitilassa oleva tarmo kykytilassa olevaksi ja päinvastoin; ja näiden tarmolajien määrä pysyy aina samana.
Entropiaopin puolustajat ovat oikeassa, niin kauan kuin he pitävät silmällä rajotetussa järjestelmässä tapahtuvia ilmiöitä. Mutta suuressa maailmankaikkeuden kokonaisuudessa, jota emme voi käsittää "rajotetuksi järjestelmäksi" vallitsee joka tapauksessa suhteita, jotka tekevät mahdolliseksi tarmon muuttumistapausten kääntymisen vastakkaisiksi. Siten esim. kahden taivaankappaleen törmätessä tavattoman nopeasti kiitiien yhteen vapautuu tavattomia lämpömääriä, hajautuvien ainemäärien sinkoutuessa hajalleen avaruudessa. Kiertoliikkeisen aineen ikuinen leikki tiivistymisineen ja muine edelleenkehittymisen ilmiöineen alkaa uudestaan.
Herbert Spencer on "Perusperiaatteissaan" vakuuttavasti osottanut, että entropiaopin johtopäätös ei pitäisi paikkaansa rajotettuunkaan maailmankaikkeuteen nähden, sen täytyisi, kerran ollen lepotilassa, iankaiken pysyä lepotilassa. Voisi hänen mielestään sanoa, että nykyinen tila on alkanut edellisen kehitysjakson loppuessa, ja että nykyisen kehitystilan loppumihen samalla on uuden alkuna; sinä hetkenä, jona entropian suurin mahdollinen määrä olisi saavutettu, alkaisi vitkaisa kehitys vastakkaiseen suuntaan, ja niin jatkuisi maailmankaikkeuden elämä lakkaamattomasti. Kuten Poincare (Die moderne Physik. 1908) huomauttaa, on tämä käsityskanta sopusoinnussa monien fysiikantutkijain käsityskannan kanssa, jotka esim. liikunnalle perustavan kaasuteorian mukaisesti otaksuvat, että riittävän kauan