342
tunnustamista ja siitä seuraavia filosofisia johtopäätöksiä eräänlaiseksi valistuneeksi uskonnonmuodoksi, jossa varsinaisesta uskonopista tosin enään oli tuskin jälkeäkään. Kummankin äärimmäisyyden välillä esiintyi lukuisia sovitteluyrityksiä; mutta näistä huolimatta levisi yhä laajempiin piireihjn vakaumus, että dogmaattinen kristinusko oli menettänyt yleensä kaiken maaperän altaan, ja että vain sen arvokas siveellinen sisällys voitaisiin pelastaa uuteen, monistiseen 20:nnen vuosisadan uskontoon. Mutta kun vallitsevien kristinuskon suuntien olemassaolleet ulkonaiset muodot yhä edelleen säilyivät olemassa, kun ne huolimatta pitkälle edistyneestä valtiollisesta kehityksestä vieläpä yhä kjinteämmin yhdistettiin valtion käytännöllisiä tarpeita palvelemaan, kehittyi vähitellen tuo laajalle levinnyt sivistyneiden piirien maailmankatsomus, jota emme voi muuksi nimittää kuin tekokristillisyydeksi -mikä pohjaltaan on mitä arveluttavimmanlaatuinen "uskonnollinen valhe". Suuret vaarat, jotka johtuvat tästä nykyaikaisten tekokristittyjen todellisen vakaumuksen ja valheellisen tunnustuksen välisestä syvästä ristiriidasta, on mainiosti kuvannut m. m. Max Nordau mielenkiintoisessa teoksessaan "sivistyneen ihmiskunnan sovinnaiset valheet".
Keskellä tätä vallitsevan tekokristillisyyden ilmeistä valheellisuutta on järkevän luonnontuntemuksen edistymiselle sangen tärkeätä, että sen mahtavin ja ehdottomin vastustaja, paavilaisuus, jo 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla heitti kasvoiltaan vanhan naamarin, jonka avulla se oli uskotellut suosivansa korkeampaa henkistä sivistystä, ja julisti itsenäiselle tieteelle ehdottoman taistelun kuolemasta ja elämästä. Tämä tapahtui kolmessa merkityksellisessä sodanjulistuksessa järkeä vastaan, joi-