368
juuri tämän mielivaltaisen dualismin vuoksi, ja taisteleva kirkko tukee heitä heidän pyrkimyksissään mitä lämpimimmin, koska sen oma mystillinen usko niin mainiosti sopii noihin käsityksiin. Tuntuvan häviön tuotti niille vasta nykyaikainen luonnontiede 19:nnen vuosisadan toisella puoliskolla; käytännöllisen järjen opin edellytykset osottautuivat silloin kokonaan paikkansapitämättömiksi. Maailmansyntyoppi ja biologia, jotka rakentavat substanssilaille, eivät enää tarvitse "persoonallista jumalaa"; vertaileva ja kehitysopillinen sielutiede osottivat, että "kuolematonta sielua" ei voi olla olemassa, ja elontoimintaoppi todisti, että "vapaan tahdon" otaksuminen perustuu erehdykseen. Kehitysoppi vihdoin osotti, että epäelimellisen maailman ”ikuiset kovat luonnonlait" ovat voimassa myöskin elimistöjen ja siveyden maailmassa.
Mutta meidän nykyaikaisella luonnontuntemuksellamme ei ole vain kielteistä merkitystä käytännölliselle filosofialle ja siveysopille, se ei ole vain musertanut Kantin dualismin, vaan se on vaikuttanut myöntöperäiseenkin suuntaan asettamalla sen tilalle monismin siveyden uuden rakennuksen. Se osottaa, että ihmisen velvollisuudentunto ei riipu mistään ihmiseen istutetusta ”ehdottomasta siveyskäskystä”, vaan perustuu kaikissa yhteiskunnittain elävissä korkeammissa eläimissä tavattavien yhteiskunnallisten vaistojen tosioloiselle pohjalle. Monismi pitää siveyden korkeimpana päämääränä terveen sopusoinnun aikaansaamista itsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden välille. Ennen kaikkea on meidän kiittäminen suurta englantilaista filosofia Herbert Spenceriä tämän monistisen siveysopin perustelemisesta.
Itsekkyys ja lähimmäisenrakkaus. Ihminen kuuluu